https://madrid.hostmaster.org/articles/animals_and_spirituality/fi.html
Maailman uskonnollisissa ja henkisissä perinteissä ihmisten ja eläinten välinen suhde on kudottu yhteen eettisistä, mytologisista ja metafyysisistä langoista. Olipa eläimiä pidetty pyhinä olentoina, uudelleensyntyneinä sieluina, jumalallisina sanansaattajina tai kanssamatkustajina luomakunnassa, niillä on moraalisesti merkittävä asema ihmiskunnan ymmärryksessä elämästä ja maailmankaikkeudesta. Vaikka erityiset lait, rituaalit ja uskomukset vaihtelevat suuresti, useimmat perinteet kannattavat myötätuntoa, huolenpitoa tai kunnioitusta eläinten kohtelussa. Yhtä moninaisia ovat uskomukset siitä, onko eläimillä sieluja ja jos on, mikä kohtalo niitä odottaa kuoleman jälkeen.
Tämä essee tutkii, miten eri uskonnot ja uskomusjärjestelmät käsittelevät näitä kysymyksiä. Se tarkastelee sekä eettisiä opetuksia siitä, miten eläimiä tulisi kohdella, että metafyysisiä näkemyksiä siitä, onko eläimillä sieluja ja millaista henkistä olemassaoloa ne voivat elää. Juutalaisuuden ja islamin pyhistä laeista hindulaisuuden ja buddhalaisuuden karmallisiin sykleihin, alkuperäiskansojen kosmologioista moderniin wiccalaiseen ajatteluun, esiin nousee panoraama inhimillistä pohdintaa – panoraama, joka paljastaa paitsi sen, miten näemme eläimet, myös sen, miten määrittelemme moraalin, jumaluuden ja oman paikkamme elävässä maailmassa.
Juutalaisuus velvoittaa myötätuntoon kaikkia eläviä olentoja kohtaan periaatteen Tza’ar Ba’alei Chayim kautta – kielto aiheuttaa eläimille tarpeetonta kärsimystä. Toora sisältää lukuisia lakeja, jotka suojelevat eläinten hyvinvointia, kuten vaatimus antaa työeläimille lepoa sapattina ja kielto estää härkää syömästä sen tallatessa viljaa. Eettinen suhde ihmisten ja eläinten välillä määritellään huolenpitona jumalallisella käskyllä, ei omistajuutena.
Juutalaisessa ajattelussa eläimillä on nefesh, elämänvoima tai elävä henki. Sielun kuolemattomuus on kuitenkin yleensä varattu ihmisille. Eläinten tuonpuoleinen elämä ei ole selkeästi määritelty juutalaisessa teologiassa. Vaikka ne ovat osa luomakuntaa ja jumalallisen huolenpidon piirissä, eläimiä pidetään yleensä vailla moraalista toimijuutta, jota tarvitaan tuomioon tai palkkioon kuoleman jälkeen. Silti mystiset perinteet, kuten kabbala, sallivat inklusiivisempia tulkintoja.
Kristilliset opetukset korostavat usein ihmiskunnan roolia luomakunnan hoitajina. Vaikka Ensimmäinen Mooseksen kirja antaa ihmiselle vallan eläimiin, monet teologit tulkitsevat tämän kehotukseksi myötätuntoiseen huolenpitoon, ei hyväksikäyttöön. Pyhät, kuten Franciscus Assisilainen, mallinsivat syvää rakkautta eläimiä kohtaan, ja monet nykyiset kirkkokunnat edistävät eläinten hyvinvointia osana laajempaa moraalista velvollisuutta luomakuntaa kohtaan. Näkemykset vaihtelevat kuitenkin, ja jotkut perinteet pitävät yhä kiinni ihmiskeskeisestä Raamatun tulkinnasta.
Kristilliset näkemykset eläinten sieluista ovat jakautuneita. Jotkut väittävät, että vain ihmisillä, jotka on luotu Jumalan kuvaksi, on kuolemattomat sielut. Toiset argumentoivat, että Jumalan lunastussuunnitelma kattaa koko luomakunnan, viitaten Roomalaiskirjeeseen 8 ja Jesajan profetiaan eläinten rauhanomaisesta yhteiselosta. Ajatus siitä, että eläimet voisivat nousta ylös tai elää “uudessa taivaassa ja uudessa maassa”, on saanut kannatusta joidenkin nykyaikaisten kristittyjen ajattelijoiden keskuudessa, erityisesti ympäristöteologiassa.
Islamilaiset opetukset kannattavat vahvasti armoa (rahmah) ja oikeudenmukaista kohtelua eläimiä kohtaan. Profeetta Muhammed osoitti tämän omalla käytöksellään – hän puuttui peliin, kun eläimiä kohdeltiin huonosti, ylisti niitä, jotka osoittivat ystävällisyyttä, ja kielsi julmuuden, kuten eläinten ylikuormittamisen tai väärinkäytön. Eläimiä pidetään yhteisöinä kuten ihmisiä (Koraani 6:38), ja niiden käyttö urheiluun tai julmuuteen on nimenomaisesti kielletty. Eläinten eettinen kohtelu on osa islamilaista vastuullisuutta Jumalan edessä.
Vaikka eläimillä ei sanota olevan kuolemattomia sieluja kuten ihmisillä, Koraani tunnustaa niiden henkisen merkityksen. Niiden kärsimys ei jää huomaamatta; eläimet saavat korvauksen, tai niiden huono kohtelu tuomitaan tuomiopäivänä. Tämä moraalinen vastuu viittaa siihen, että eläimet eivät ole henkisesti merkityksettömiä – ne ovat osa Jumalan luomakuntaa ja todistavat Hänen merkkejään.
Buddhalaisuus korostaa ahimsaa, eli väkivallattomuutta, keskeisenä eettisenä periaatteena. Kaikki tuntevat olennot – ihmiset ja eläimet samoin – ansaitsevat myötätuntoa. Eläinten vahingoittaminen nähdään negatiivisen karman tuottamisena ja henkisen edistymisen esteenä. Buddhalaiset munkit ja monet maallikot omaksuvat kasvissyönnin henkisenä kurinalaisuutena. Eläimiä pidetään kanssamatkustajina tiellä valaistumiseen, ja niiden hyvinvointi on osa harjoittajan eettistä huolta.
Eläimet ovat tiukasti samsaran syklissä – syntymän, kuoleman ja uudelleensyntymän pyörässä. Sielut voivat syntyä uudelleen eläiminä tai ihmisinä riippuen karmasta. Eläimeksi syntyminen nähdään yleensä vähemmän onnekkaana uudelleensyntymänä moraalisen päättelykyvyn rajallisuuden vuoksi, mutta se on silti osa sykliä kohti lopullista vapautumista. Näin ollen eläimet ovat henkisesti merkittäviä ja osa suurempaa matkaa kohti Nirvanaa.
Hindulaisuus pitää ahimsaa kardinaalihyveenä, joka vaikuttaa syvästi ravinto- ja eettisiin käytäntöihin. Monet hindut ovat kasvissyöjiä, ja jopa ne, jotka eivät ole, opetetaan kohtelemaan eläimiä kunnioittavasti. Lehmät ovat erityisesti pyhiä, usein liittyen äidilliseen symboliikkaan ja erilaisiin jumaluuksiin. Elefantit (Ganesha), apinat (Hanuman) ja käärmeet (Naga) liittyvät myös jumalallisiin assosiaatioihin, mikä vahvistaa suojelun velvollisuutta.
Kuten buddhalaisuudessa, hindulaisuus näkee eläimet sieluina, jotka matkustavat samsaran läpi. Atman, eli ikuinen sielu, voi asua monissa muodoissa, ihmisissä ja ei-ihmisissä. Eläinten kohtelu vaikuttaa siis karmallisiin seurauksiin. Eläimet eivät ole henkisesti vähäarvoisempia, vaan saman jumalallisen todellisuuden – Brahmanin – erilaisia ilmauksia. Niiden sielut, kuten meidän, ovat matkalla kohti lopullista vapautumista peräkkäisten inkarnaatioiden kautta.
Antiikin Kreikassa eläimet olivat juurtuneet rituaaleihin, myytteihin ja filosofiaan. Tietyt eläimet olivat pyhiä tietyille jumalille – pöllöt Athenalle, härät Zeukselle, delfiinit Poseidonille. Vaikka eläimiä usein uhrattiin, tämä tehtiin syvästi symbolisena tekona, ei satunnaisena julmuutena. Filosofit, kuten Pythagoras, kannattivat kasvissyöntiä uskoen sielujen siirtymiseen.
Kreikkalainen filosofinen ajattelu, erityisesti orfisten ja pythagorealaisten keskuudessa, pohti sielun siirtymisen (metempsychosis) ajatusta, jossa ihmisten ja eläinten sielut kiertivät eri kehoissa. Vaikka mytologia ei systematisoinut uskomuksia eläinten tuonpuoleisesta elämästä, toistuva muodonmuutoksen ja jumalallisen ilmentymän teema viittaa siihen, että eläimillä oli henkinen merkitys, ellei kuolemattomuutta.
Pohjoismaisessa kulttuurissa eläimillä oli sekä käytännöllisiä että symbolisia rooleja. Sudet, korpit ja hevoset olivat mytologisesti merkittäviä jumalten kumppaneina tai kohtalon enteinä. Vaikka metsästys ja maanviljelys määräsivät eläinten käytännöllisen käytön, myytit antoivat niille kunnioitusta. Odinin korpit (Huginn ja Muninn), Thorin vuohet ja Sleipnir, kahdeksanjalkainen hevonen, heijastavat tätä kaksinaisuutta käytännöllisyyden ja henkisen symboliikan välillä.
Pohjoismainen mytologia ei nimenomaisesti artikuloi eläinten tuonpuoleista elämää, mutta eläimet osallistuvat selvästi Yggdrasilin (maailmanpuun), Ragnarökin (maailman lopun) ja jumalallisten myyttien kosmiseen draamaan. Niiden sielut eivät ehkä ole yksilöllisiä samalla tavalla kuin ihmisten, mutta niiden mytologinen toistuminen viittaa henkiseen merkitykseen pohjoismaisessa kosmologisessa syklissä.
Muinaisessa Egyptissä jumaliin liittyviä eläimiä kunnioitettiin – kissat (Bastet), iibikset (Thoth), krokotiilit (Sobek) ja härät (Apis). Monet muumioitiin ja haudattiin pyhissä rituaaleissa, mikä osoittaa sekä suojelua että rituaalista merkitystä. Kaikkia eläimiä ei kuitenkaan suojeltu – joitakin uhrattiin tai käytettiin ravinnoksi, mikä osoittaa dualistisen näkemyksen, joka sekoitti kunnioituksen hyödyllisyyteen.
Jumaliin liittyvien eläinten uskottiin omaavan henkistä voimaa ja jatkuvuutta. Niiden muumiointi ja hautaus viittaavat uskoon tuonpuoleiseen tai ainakin rituaaliseen merkitykseen. Vaikka ihmisten sielut kuvattiin yksityiskohtaisemmin, pyhät eläimet selvästi pitivät paikkansa egyptiläisten henkisessä mielikuvituksessa.
Mesopotamiassa eläimet olivat olennainen osa sekä jokapäiväistä elämää että uskonnollisia rituaaleja. Tietyt eläimet katsottiin enteiksi tai jumalien sanansaattajiksi. Eläimiä, kuten leijonia ja härkiä, kuvattiin kuninkaallisessa ja jumalallisessa ikonografiassa, jotka symboloivat voimaa ja jumalallista auktoriteettia. Vaikka eläimiä uhrattiin ja käytettiin käytännöllisesti, niiden rituaaliset roolit antoivat niille pyhän statuksen.
On vähän todisteita muodollisista uskomuksista eläinten tuonpuoleisesta elämästä, mutta niiden rooli uskonnollisessa symboliikassa viittaa henkiseen ulottuvuuteen. Eläimet toimivat usein välittäjinä jumalallisen ja maallisen maailman välillä, vaikka niiden sieluja ei käsitelty samalla tavalla kuin ihmisten.
Wicca, moderni pakanallinen polku, korostaa voimakkaasti harmoniaa luonnon kanssa. Eläimiä pidetään pyhinä osina jumalallisesta kokonaisuudesta. Monet wiccalaiset ovat kasvissyöjiä tai eläinten oikeuksien puolestapuhujia, nähden julmuuden eläimiä kohtaan henkisenä rikkomuksena. Rituaalit voivat kunnioittaa eläinten henkiä, ja ympäristöetiikka on keskeistä wiccalaisessa moraalissa.
Wiccalaiset uskovat, että eläimillä on henkiä ja ne osallistuvat syntymän, kuoleman ja uudelleensyntymän kiertoon. Reinkarnaatio voi sisältää paluun eläimenä tai ihmisenä, riippuen perinteestä. Eläimiä pidetään osana henkistä perhettä, ja ne esiintyvät usein tuttuina tai henkisinä oppaina, vahvistaen niiden syvää henkistä merkitystä.
Monille Amerikan alkuperäiskansojen heimoille eläimet ovat henkisiä sukulaisia. Metsästys on pyhää, sitä ei koskaan tehdä kevytmielisesti ja aina kiitollisuudella. Jokainen eläimen osa käytetään, ja rituaaleja suoritetaan kunnioittamaan metsästetyn olennon henkeä. Eläimet esiintyvät usein luomismyyteissä ja nähdään opettajina tai sanansaattajina.
Uskotaan, että eläimillä on henkiä, jotka säilyvät kuoleman jälkeen. Nämä henget voivat liittyä esi-isiin, vaeltaa henkimaailmassa tai palata luontoon. Eläinoppaat tai toteemit auttavat yksilöitä navigoimaan henkisellä polulla. Ihmisen ja eläimen sielun välinen raja on liukuva, korostaen yhteyttä erottelun sijaan.
Aboriginaalien kosmologiassa eläimet ovat uniajan esi-isien suoria jälkeläisiä tai ilmentymiä. Metsästys suoritetaan vain tiukkojen kulttuuristen protokollien puitteissa ja henkisellä kunnioituksella. Tuhlaus tai julmuus ovat tabu. Eläimet ovat osa pyhiä laululinjoja ja totemisia järjestelmiä, jotka varmistavat, että ekologinen tieto siirtyy sukupolvelta toiselle.
Eläimiä pidetään henkisinä olentoina, jotka liittyvät tiettyihin totemisiin paikkoihin ja esi-isien myytteihin. Niiden henget palaavat maahan tai uniaikaan kuoleman jälkeen. Elämän kierto on ikuinen, ja eläinten henget ovat kietoutuneet maahan, yhteisöön ja kosmiseen tarinaan.
Tässä esitetyt näkökulmien moninaisuus korostaa perustavaa totuutta: vaikka opilliset yksityiskohdat vaihtelevat, useimpien uskonnollisten ja henkisten maailmankatsomusten läpi kulkee laaja virta eläimiä kohtaan tunnetusta kunnioituksesta. Olipa se ilmaistu käskyinä, karmallisena lakina, mytologisena kunnioituksena tai ekologisena tasapainona, kehotus kohdella eläimiä myötätunnolla vaikuttaa lähes yleismaailmalliselta. Jopa perinteissä, jotka antavat ihmisille etuoikeutetun aseman, on usein selkeitä määräyksiä julmuuden välttämiseksi, oikeudenmukaisesta toiminnasta ja kaikkia olentoja elävöittävän yhteisen elämän hengen tunnustamisesta.
Uskomukset eläinten sieluista kattavat yhtä lailla laajan kirjon – skeptisyydestä vakaumukseen, määrittelemättömistä henkisistä rooleista täydelliseen osallistumiseen uudelleensyntymisen sykleissä tai jumalallisessa tuomiossa. Monissa järjestelmissä ihmisen ja eläimen välinen raja ei ole jäykkä vaan liukuva, muistuttaen meitä siitä, että kaikki elämä on yhteydessä toisiinsa – biologisesti, eettisesti ja henkisesti.
Ympäristökriisin ja teollistuneen eläinkärsimyksen aikakaudella nämä muinaiset oivallukset ovat edelleen kiireellisen merkityksellisiä. Ne kutsuvat meitä tarkistamaan toimintamme etiikan ja tunnustamaan eläimet ei esineiksi, vaan olentoina, jotka ansaitsevat empatiaa, arvokkuutta ja henkistä huomiota. Eläinten kunnioittaminen on monissa perinteissä itse pyhän kunnioittamista.