https://madrid.hostmaster.org/articles/physics_before_the_standard_model/fi.html
1800-luvun loppuun mennessä fysiikka vaikutti lähes valmiilta. Newtonin liikelait ja gravitaatio olivat pysyneet kiistattomina yli kaksi vuosisataa. Maxwellin yhtälöt yhdistivät sähkön ja magnetismin yhtenäiseksi sähkömagneettiseksi kentäksi. Termodynamiikka selitti lämmön, moottorit ja entropian. 1890-luvun itsevarma fyysikko saattoi uskoa, että luonnon perustavanlaatuiset periaatteet olivat pääosin tiedossa, ja jäljellä oli vain pienten yksityiskohtien täyttäminen.
Tämän tunnelman tiivisti kuuluisasti Lordi Kelvin, joka julisti vuonna 1900, että fysiikka oli lähes valmis, lukuun ottamatta muutamia “pilviä horisontissa”. Ironisesti juuri nämä pilvet laukaisivat myrskyt, jotka muuttivat fysiikkaa ikuisesti.
Newtonin liikelait ja universaali gravitaatio olivat hämmästyttävän voimakkaita. Ne selittivät omenan putoamisen ja Kuun kiertoradan samalla kaavalla. Ne ennustivat Halleyin komeetan paluun, ohjasivat planeettojen navigointia ja inspiroivat sukupolvien tiedemiehiä.
Kaikki ei kuitenkaan sopinut täydellisesti. Merkuriuksen, sisimmän planeetan, kiertorata precessoi – sen lähin piste Aurinkoon siirtyi hieman jokaisella kierroksella. Suurin osa tästä voitiin selittää Newtonin mekaniikalla ja muiden planeettojen gravitaatiovaikutuksella. Silti jäljelle jäi selittämätön 43 kaarisekuntia vuosisadassa. Jotkut ehdottivat näkymätöntä planeettaa, “Vulkania”, selittämään tätä. Teleskoopit eivät kuitenkaan koskaan löytäneet tällaista maailmaa.
Tämä pieni poikkeama oli helppo sivuuttaa, mutta se oli yksi Kelvinin naamioituneista pilvistä: pieni anomalia, joka vihjasi syvempään virheeseen Newtonin välittömässä, absoluuttisessa painovoimakäsityksessä – varhainen kuiskaus kaarevasta aika-avaruudesta.
Toinen pilvi kyti lämmön ja valon maailmassa. Musta kappale – idealisoitu kohde, joka imee ja säteilee kaiken säteilyn – loistaa ominaisella spektrillä lämpötilansa mukaan. Klassinen fysiikka ennusti, että korkeilla taajuuksilla säteily kasvaisi rajattomasti, mikä johti niin sanottuun “ultraviolettikatastrofiin”. Toisin sanoen, kuuman uunin pitäisi hehkua äärettömällä energialla ultraviolettivalossa – selvästi absurdi ajatus.
Kokeet osoittivat, että todelliset mustat kappaleet säteilivät rajallisia, hyvin määriteltyjä spektrejä. Klassisen fysiikan epäonnistuminen oli täällä ilmeinen, eikä sitä voitu korjata ilman uusia periaatteita.
Max Planck ehdotti vuonna 1900 vastahakoisesti rohkeaa ratkaisua: energia ei ole jatkuvaa, vaan tulee diskreeteissä paketeissa – kvanteissa. Myöhemmin hän pohti: “Minun oli turvauduttava eräänlaiseen epätoivoon, epätoivoiseen tekoon.” Tämä radikaali ajatus merkitsi kvanttiteorian syntyä, vaikka Planck itse näki sen temppuna, ei vielä vallankumouksena. Toinen pilvi tummeni, odottaen murtumistaan.
Vuonna 1905 Albert Einstein syvensi kvanttien iskua klassista fysiikkaa vastaan. Valo, jota oli pitkään pidetty aaltona, saattoi käyttäytyä myös hiukkasena. Fotoelektrisessä ilmiössä valo, joka osuu metalliin, irrottaa elektroneja. Klassinen teoria väitti, että irrotettujen elektronien energian pitäisi riippua valon intensiteetistä. Sen sijaan kokeet osoittivat, että se riippui taajuudesta. Vain tietyn kynnystaajuuden ylittävä valo – kirkkaudesta riippumatta – pystyi irrottamaan elektroneja.
Einstein selitti tämän ehdottamalla, että valo tulee energiapaketeissa, joita myöhemmin kutsuttiin fotoneiksi. “Tuntuu siltä, että valokvantteja on otettava kirjaimellisesti,” hän kirjoitti.
Tämä oli järkyttävä paluu valon hiukkasnäkemykseen, ja se toi hänelle Nobelin palkinnon. Vielä tärkeämpää oli, että se osoitti aalto-hiukkasdualismin olevan paitsi kuriositeetti, myös perustavanlaatuinen periaate. Toinen pilvi leimahti salamaan.
1900-luvun alussa atomit hyväksyttiin todellisiksi, mutta niiden rakenne oli mysteeri. J.J. Thomsonin “luumupudding-malli” kuvitteli elektronit upotettuina hajautettuun positiiviseen varaukseen. Mutta vuonna 1911 Ernest Rutherfordin kultafolio-koe mursi tämän kuvan. Ampumalla alfa-hiukkasia ohueen kultafolioon hän huomasi, että useimmat menivät läpi, mutta muutamat sirottuivat jyrkissä kulmissa – “kuin olisit ampunut 15-tuumaisen kranaatin paperiseen nenäliinaan ja se tuli takaisin,” Rutherford huomautti.
Johtopäätös: atomeilla on pieni, tiheä ydin, jota ympäröi enimmäkseen tyhjä tila. Mutta miksi kiertävät elektronit eivät spiraalimaisesti kaatuneet ytimeen säteillen energiaansa pois? Klassinen elektrodynamiikka ei antanut vastausta. Atomien stabiilius oli arvoitus – jälleen yksi Kelvinin pilvi, joka paisui myrskyksi.
Vuoteen 1910 mennessä halkeamat olivat liian suuria huomiotta jätettäviksi. Klassinen fysiikka ei pystynyt selittämään:
Se, mikä näytti pieniltä anomalioilta, osoittautui oireiksi syvemmistä epäonnistumisista. Kahden vuosikymmenen kuluessa ne johtivat kahteen vallankumoukseen: yleiseen suhteellisuusteoriaan selittämään painovoimaa ja aika-avaruuden geometriaa sekä kvanttimekaniikkaan selittämään mikroskooppista maailmaa.
Fysiikka ei ollut läheskään valmis. Se oli vasta alkamassa paljastaa todellisuuden outoa, kerroksellista rakennetta.
1900-luvun alussa klassisen fysiikan halkeamat olivat muuttuneet ammottaviksi rei’iksi. Mustan kappaleen säteily, fotoelektrinen ilmiö, atomirakenne – mikään näistä ei ollut selitettävissä Newtonin mekaniikalla tai Maxwellin elektromagnetismilla. Fyysikot joutuivat sarjaan yhä rohkeampia ideoita. Tuloksena ei ollut pieni korjaus vaan todellisuuden täydellinen uudelleenkuvittelu: kvanttimekaniikka.
Vuonna 1900 Max Planck yritti ratkaista mustan kappaleen ongelman. Klassinen fysiikka ennusti ääretöntä säteilyä korkeilla taajuuksilla – “ultraviolettikatastrofin”. Epätoivoissaan Planck esitteli rohkean matemaattisen tempun: oletetaan, että energia ei ole jatkuvaa vaan säteilee diskreeteissä paketeissa, jotka ovat suhteessa taajuuteen:
\[ E = h\nu \]
Yksinkertainen selitys: taajuuden \(\nu\) valonsäde voi vaihtaa energiaa vain paloina, joiden koko on \(h\nu\); korkeamman taajuuden valo kantaa suurempia energian “möykkyjä”.
Planck itse näki tämän käytännöllisenä korjauksena, ei radikaalina muutoksena. Mutta se oli ensimmäinen särö jatkuvuuden muurissa, joka oli määritellyt fysiikkaa vuosisatojen ajan.
Viisi vuotta myöhemmin Einstein otti Planckin idean vakavasti. Selittääkseen fotoelektrisen ilmiön hän ehdotti, että valo itse koostuu kvanteista – myöhemmin nimetyistä fotoneista.
Tämä oli järkyttävää. Valo oli ymmärretty aaltona Youngin kaksoisrakokokeen jälkeen vuosisadan ajan. Mutta Einstein osoitti, että se voi käyttäytyä myös hiukkasena. Aalto-hiukkasdualismi syntyi.
Fotoelektrinen ilmiö toi Einsteinille Nobelin palkinnon vuonna 1921, ja se merkitsi kvantinäkemyksen ensimmäistä ratkaisevaa voittoa – jälleen yksi pilvi muuttui myrskyksi.
Atomin rakenne pysyi arvoituksena. Rutherford oli osoittanut, että ydin oli olemassa, mutta miksi kiertävät elektronit eivät spiraalimaisesti kaatuneet siihen?
Vuonna 1913 Niels Bohr ehdotti rohkeaa ratkaisua: elektronit miehittävät vain tiettyjä diskreettejä ratoja ja voivat hypätä niiden välillä säteilemällä tai imemällä valokvantteja. Hänen mallinsa selitti vedyn spektriviivat hämmästyttävällä tarkkuudella.
Bohrin atomi oli epämukava sekoitus klassisia ratoja ja kvanttien sääntöjä, mutta se toimi. Se oli vihje siitä, että kvantisointi ei ollut vain temppu – se oli perustavanlaatuinen periaate. Bohr vitsaili: “Jokainen, joka ei ole järkyttynyt kvanttiteoriasta, ei ole ymmärtänyt sitä.” Järkytys oli Bohrille merkki siitä, että olit hereillä.
Vuonna 1924 Louis de Broglie käänsi dualismin päälaelleen. Jos valoaallot voivat toimia hiukkasina, ehkä hiukkaset voivat toimia aaltoina. Hän ehdotti, että elektroneilla on aallonpituuksia, jotka annetaan kaavalla:
\[ \lambda = \frac{h}{p} \]
Yksinkertainen selitys: suuremmalla liikemäärällä \(p\) olevilla hiukkasilla on lyhyemmät aallonpituudet; nopeat, raskaat “luodit” näyttävät vähemmän aaltomaisilta kuin hitaat, kevyet.
Tämä idea vahvistettiin vuonna 1927, kun Davisson ja Germer havaitsivat elektronien difraktion kristallista. Aine oli aaltomaista. Aaltojen ja hiukkasten välinen muuri murtui.
Werner Heisenberg pyrki vuonna 1925 löytämään johdonmukaisen kehyksen, joka pysyi havaittavissa – mitattavissa olevissa säteilyn taajuuksissa ja intensiteeteissä – ilman elektroniratojen kuvittelua, joita ei voitu havaita. Tuloksena oli matriisimekaniikka: uusi algebra, jossa kertolaskun järjestys oli merkittävä (\(AB \neq BA\)).
Tämä radikaali matematiikka vangitsi elektronien epäjatkuvat hypyt ja ennusti spektrit hämmästyttävällä tarkkuudella. Hämmentävää? Kyllä. Mutta myös syvästi ennustavaa.
Lähes samanaikaisesti Erwin Schrödinger kehitti aaltoyhtälön, joka kuvaa, miten aaltofunktiot kehittyvät ajassa:
\[ i\hbar \frac{\partial}{\partial t} \Psi = \hat{H}\Psi \]
Yksinkertainen selitys: aaltofunktio \(\Psi\) koodaa järjestelmän todennäköisyydet, ja Hamilton-operaattori \(\hat{H}\) kertoo, miten nämä todennäköisyydet muuttuvat ajan myötä.
Schrödingerin lähestymistapa oli intuitiivisempi kuin Heisenbergin matriisit, ja siitä tuli nopeasti kvanttimekaniikan standardikieli. Aluksi Schrödinger ajatteli, että elektronit olivat kirjaimellisesti leviäväisiä aaltoja, mutta kokeet osoittivat toisin. Aaltofunktio ei ollut fyysinen väreily avaruudessa vaan todennäköisyysamplitudi – uudenlainen todellisuus.
Vuonna 1927 Heisenberg formalisoi järkyttävän seurauksen: hiukkasen paikkaa ja liikemäärää ei voi tietää samanaikaisesti mielivaltaisella tarkkuudella. Tämä epätarkkuusperiaate ei ollut mittauslaitteiden rajoitus vaan luonnon perustavanlaatuinen ominaisuus:
\[ \Delta x \cdot \Delta p \geq \frac{\hbar}{2} \]
Yksinkertainen selitys: mitä tarkemmin tiedät paikan, sitä epätarkemmin tiedät liikemäärän, ja päinvastoin; luonto itse piirtää tämän rajan.
Determinismi, Newtonin fysiikan kulmakivi, väistyi todennäköisyyksille.
Bohr ja Heisenberg tarjosivat tulkinnan: kvanttimekaniikka ei kuvaa varmoja todellisuuksia vaan mittaustulosten todennäköisyyksiä. Mittaustoimenpide romahduttaa aaltofunktion.
Tämä Kööpenhaminan tulkinta oli pragmaattinen ja menestyksekäs, vaikka filosofisesti hämmentävä. Einstein vastusti kuuluisasti – “Jumala ei heitä noppaa” – mutta kokeet vahvistivat jatkuvasti kvanttimekaniikan todennäköisyysluonteen.
Vuonna 1928 Paul Dirac yhdisti kvanttimekaniikan erityiseen suhteellisuusteoriaan luoden Dirac-yhtälön. Se kuvasi elektronia ennennäkemättömällä tarkkuudella ja ennusti uuden hiukkasen: positronin, joka löydettiin vuonna 1932. Diracin viileä itsevarmuus – “Fysiikan ja koko kemian matemaattisen teorian tarvitsemat fysikaaliset lait ovat siten täysin tiedossa” – vangitsi aikakauden kunnianhimon.
Tämä oli ensimmäinen vihje siitä, että kvanttiteoria voisi yhdistyä suhteellisuusteorian kanssa – lupaus, joka kasvoi kvanttikenttäteoriaksi.
1930-luvulle tultaessa kvanttivallankumous oli valmis:
Klassista fysiikkaa ei hylätty; se palautettiin kvanttimekaniikan rajatapauksena suurilla skaaloilla. Tämä oli modernin fysiikan ensimmäinen oppitunti: vanhat teoriat eivät ole koskaan “vääriä”, vain epätäydellisiä.
Silti jopa kvanttimekaniikka, niin loistava kuin se oli, kohtasi uusia haasteita. Kuinka hiukkaset vuorovaikuttavat, siroutuvat, annihiloidaan ja syntyvät uudelleen? Kuinka luoda kehys, jossa hiukkasten määrä ei ole kiinteä ja suhteellisuusteorian vaatimukset täyttyvät?
Vastaus tuli 1900-luvun puolivälissä kvanttikenttäteorian myötä, jota pioneerina kehittivät Feynman ja muut – seuraava luku tarinassamme.
Kvanttimekaniikka oli voittanut selittäessään atomeja ja molekyylejä, mutta kun kokeet kaivautuivat syvemmälle, sen rajat tulivat ilmeisiksi. Elektronit, fotonit ja muut hiukkaset eivät vain pysyneet sidotuissa tiloissa – ne vuorovaikuttivat, törmäsivät, annihiloiduivat ja loivat uusia hiukkasia. Näiden prosessien kuvaamiseksi kvanttimekaniikka piti yhdistää Einsteinin erityiseen suhteellisuusteoriaan. Tuloksena oli kvanttikenttäteoria (QFT), kehys, jolle koko moderni hiukkasfysiikka perustuu.
Tavallinen kvanttimekaniikka käsitteli hiukkasten määrää kiinteänä. Elektroni saattoi liikkua atomissa, mutta se ei voinut yhtäkkiä kadota tai muuttua. Kuitenkin hiukkaskiihdyttimien kokeet osoittivat juuri tätä: hiukkasia luodaan ja tuhotaan jatkuvasti. Ja suhteellisuusteorian \(E=mc^2\) vaati, että riittävän energiset törmäykset voivat muuttaa energian uudeksi massaksi.
QFT vastasi siirtämällä ontologiaa: kentät ovat perustavanlaatuisia; hiukkaset ovat niiden virityksiä. Jokainen hiukkaslaji vastaa kvanttikenttää, joka läpäisee koko avaruuden.
Luominen ja annihilointi tulivat luonnollisiksi: viritä tai de-viritä kenttää.
Ensimmäinen täysin onnistunut relativistinen QFT oli kvantielectrodynamiikka (QED), joka kuvaa varattujen aineiden (kuten elektronien) vuorovaikutuksia fotonien kanssa. Richard Feynman, Julian Schwinger ja Sin-Itiro Tomonaga kehittivät sen 1940-luvulla – he jakoivat Nobelin palkinnon vuonna 1965 – QED ratkaisi varhaisten laskelmien vitsauksen: äärettömyydet.
Avain oli renormalisaatio, periaatteellinen tapa absorboida tietyt äärettömyydet muutamiin mitattaviin parametreihin (varaus, massa), jättäen tarkat äärelliset ennusteet. Tuotto oli historiallinen: QED ennustaa elektronin magneettisen momentin poikkeuksellisella tarkkuudella – yksi tieteen tarkimmin vahvistetuista ennusteista.
Feynmanin vaikutusvaltaisin panos oli konseptuaalinen. Hän keksi kuvallisen laskutoimituksen – Feynmanin diagrammat – jotka muuttivat läpinäkymättömät integraalit visuaalisiksi, laskettaviksi prosesseiksi.
Diagrammat luettelevat mahdolliset “historian” tapahtumat, jotka osallistuvat prosessiin, heijastaen Feynmanin polkuintegraalinäkemystä: kvanttiprosessi tutkii kaikkia polkuja; amplitudit lasketaan yhteen; todennäköisyydet seuraavat niiden neliömääristä. Se, mikä oli aiemmin pelottavaa, tuli käsinkosketeltavaksi ja laskettavaksi.
QED hallitsi sähkömagnetismin. Mutta sama työkalupakki – kentät, gauge-symmetria, renormalisaatio, diagrammatikka – voisi mennä pidemmälle.
Yhdistävä motiivi oli gauge-symmetria: vaadi, että yhtälöt säilyttävät muotonsa paikallisissa muunnoksissa, ja tarvittavat gauge-kentät (fotonit, gluonit, W/Z) ja vuorovaikutusstruktuurit seuraavat hämmästyttävällä väistämättömyydellä.
Vuosisadan puolivälin loppuun mennessä QFT:stä oli tullut hiukkasfysiikan lingua franca. Se järjesti subatomisen maailman ja mahdollisti tarkat laskelmat. Mutta painovoima vastusti kvantisointia – samat renormalisaatiotemput epäonnistuivat – ja täysin kvantisoitu aika-avaruuden teoria jäi tavoittamattomaksi. QFT oli upea, mutta toimialueeltaan rajoitettu voitto.
QED:n menestys rohkaisi fyysikoita tarttumaan 1950- ja 60-lukujen kaoottiseen rajaan: “hiukkaszoohon”. Uusia hadroneja – pioneja, kaoneja, hyperoneja, resonansseja – tulvi kiihdyttimistä hämmentävässä runsaudessa. Oliko tämä kaaos perustavanlaatuista, vai voisiko se järjestäytyä kuin jaksollinen järjestelmä?
Ydinsidonta osoitti outoja piirteitä:
Klassiset analogiat epäonnistuivat. Tarvittiin radikaalisti uusi kuva.
Vuonna 1964 Murray Gell-Mann ja itsenäisesti George Zweig ehdottivat, että hadronit koostuvat vähemmistä, perustavanlaatuisemmista osista: kvarkeista.
Malli järjesti eläintarhan. Mutta yksikään koe ei ollut koskaan eristänyt yhtä kvarkkia. Oliko kvarkit “todellisia” vai vain hyödyllistä kirjanpitoa?
Vaikka protonit murskattiin korkeilla energioilla, detektorit näkivät hadronien suihkuja, eivät vapaita kvarkkeja. Näytti siltä, että kvarkkeja sitova voima vahvistuu, mitä enemmän yrität erottaa niitä – kuin kuminauha, joka kiristyy mitä kauemmas vedät. Kuinka voima voisi käyttäytyä niin erilaiselta kuin sähkömagnetismi?
Läpimurto oli uusi ei-abelinen gauge-teoria: kvanttikromodynamiikka (QCD).
Tämä viimeinen ominaisuus – itsevuorovaikuttavat gauge-bosonit – teki QCD:stä laadullisesti erilaisen kuin QED ja tuki sen silmiinpistävimpiä ominaisuuksia.
Vuonna 1973 David Gross, Frank Wilczek ja David Politzer löysivät asymptooottisen vapauden:
Yksinkertainen selitys: zoomaa lähemmäs suuremmalla energialla, ja kvarkit lipsahtavat hihnasta; zoomaa kauemmas, ja hihna kiristyy.
Tämä selitti SLAC:n syvän epäelastisen sironnan tulokset (pistekaltaiset osatekijät protonien sisällä) ja vapaiden kvarkkien puuttumisen. Kolmikko sai Nobelin palkinnon vuonna 2004.
QCD kypsyi elegantista ideasta empiiriseksi perustaksi:
Hadronit muuttuivat komposiiteiksi, eivät fundamentaaleiksi; gluonit hoitivat “liimauksen”.
QCD, yhdistettynä QED:hen ja elektroheikkoon teoriaan, täydensi Standardimallin (SM). Se oli valtava menestys, mutta korosti uusia arvoituksia:
Teoria selitti paljon – mutta ei kaikkea.
1970-luvun alussa QED ja QCD olivat vakaalla pohjalla. Mutta heikko ydinvoima – vastuussa radioaktiivisesta hajoamisesta ja tähtifuusiosta – oli omituinen: lyhyen kantaman, pariteettia rikkova, raskaita bosoneja välittävä.
Syvempi ykseys houkutteli. Se saapui elektroheikkona teoriana, yhtenä fysiikan kruununjalokivistä. Sen keskeinen ennuste – Higgsin bosoni – vei lähes puoli vuosisataa vahvistamiseen.
Heikko voima ilmenee:
Erityispiirteet:
Mistä nämä bosonit saavat massansa, kun fotoni pysyy massattomana? Tämä oli keskeinen arvoitus.
1960-luvulla Sheldon Glashow, Abdus Salam ja Steven Weinberg ehdottivat yhdistymistä: sähkömagnetismi ja heikko voima ovat yhden elektroheikon vuorovaikutuksen kaksi puolta.
Keskeiset ideat:
Higgsin kenttä on kuin kosminen väliaine, joka täyttää koko avaruuden. Sen kanssa vuorovaikuttavat hiukkaset saavat hitausmassan; ne, jotka eivät (kuten fotoni), pysyvät massattomina.
Yksinkertainen selitys: massa ei ole kertaluontoisesti annettu “aine”, vaan jatkuva vuorovaikutus aina läsnä olevan kentän kanssa.
Urheat kokeet testasivat teoriaa:
Löytö täydensi Standardimallin hiukkasluettelon. Myrsky oli ohi; kartta vastasi maastoa.
2010-luvulle tultaessa Standardimalli oli yksi tieteen menestyksekkäimmistä teorioista:
Voimat (kentät):
Hiukkaset:
Sen ennustusvoima oli hämmästyttävä, vahvistettu sukupolvien törmäytyskokeissa ja detektoreissa.
Vaikka vuonna 2012 samppanjapullot poksahtelivat, fyysikot tiesivät, että SM oli epätäydellinen.
Higgsin löytö ei ollut loppu, vaan alku – merkki siitä, että SM on oikea niin pitkälle kuin se ulottuu.
Kelvinin vaatimattomista “pilvistä” täysimittaisiin vallankumouksiin fysiikka eteni ottamalla anomaliat vakavasti:
Vanhoja teorioita ei hylätty vaan sisäkkäistettiin rajatapauksina: Newton Einsteinissa alhaisilla nopeuksilla ja heikolla painovoimalla, klassinen fysiikka kvanttimekaniikassa suurilla skaaloilla, ei-relativistinen kvanttimekaniikka QFT:ssä kiinteällä hiukkasmäärällä.
Newtonin kellokoneistouniversumista Planckin epätoivoisiin kvantteihin; Einsteinin fotoneista Bohrin kvanttihyppyihin; Feynmanin diagrammista QCD:n suihkuihin ja Higgsin kentän hiljaiseen kaikkialla läsnäoloon – viimeiset 150 vuotta osoittavat myrskyjä, jotka syntyivät pienistä pilvistä. Jokainen anomalia – Merkuriuksen kiertorata, mustan kappaleen spektrit, epävakaat atomit, puuttuva Higgs – oli vihje siitä, että jotain syvempää odotti löytymistään.
Tänään Standardimalli seisoo voittokulussa, sen ennusteet vahvistettuina erinomaiseen tarkkuuteen. Kuitenkin, kuten Kelvinin pilvet, uudet mysteerit väijyvät: pimeä aine, pimeä energia, neutriinomassat, baryonien epäsymmetria, kvanttipainovoima. Jos historia on opas, nämä halkeamat eivät tarkoita, että fysiikka olisi valmis – ne tarkoittavat, että se on vasta aloittamassa uutta vallankumousta.